Vielä pari vuotta sitten toimintaani ohjasi velvollisuusetiikka lähestulkoon kaikessa, mitä tein. Olin toiminut siihen asti samalla tavalla jo vuosia. Esimerkiksi koulussa viittasin pelastaakseni kanssaopiskelijat ja toisaalta lievittääkseni opettajan turhaumaa. Kävin pyytämässä luokan puolesta anteeksi asioita, joissa itse en ollut osallisena. Tein yleishyödyllisiä projekteja ja suoritin. En ilmaissut halujani, olin hyvin pyyteetön ja epäitsekäs. Olin aina ajamassa kompromisseja ja antamassa tilaa muiden mielipiteille. Päätökset eivät koskaan jääneet minusta kiinni, olin aina enemmistön puolella. Vanhemmat saivat puristaa minusta irti toiveita, eivätkä sittenkään onnistuneet. Ajattelin muiden parasta omani kustannuksella.

Ei, ei se ollut jaloa - ylikiltteyttä ja perfektionismia kylläkin. Olin itseni kanssa kuitenkin sinut. Tiesin vahvuuteni ja heikkouteni. Hyväksyin ne. Tunsin tulevani hyväksytyksi ja toisaalta hyväksyin sen, etteivät kaikki koskaan tule minusta pitämään eikä tarvitsekaan. Rationalisoin paljon.

Sitten tuli kausi, jolloin ulkopuolelta alkoi tulla viestiä siitä, että toimin väärin ja minun pitäisi muuttua itseni ja toisten takia, etten olisi vaarallinen. Tätä jatkui. Kyseessä oli vain yksi ihminen, mutta sillä oli väliä. Aluksi yritin selittää itselleni, että minulla on oikeus olla mitä olen, sanoo kuka tahansa siihen vastaan. Koska perusluonne on kuitenkin kiltteyteen taipuvainen, lopulta murruin. Itkin. Heräsin öisin stressireaktioon. Olin poissa tolaltani. Väsyin. Aloin ajatella, että jos todella olen vaarallinen, onko minulla oikeus elää ja jos on, millaiseksi minun on muututtava? Psyykettä suojaava narsismi tuli apuun. Samaan aikaan alitajuisesti päädyin lopputulokseen, että kun olin lapsi, kenenkään ei tarvinut pelätä minua.

Taannuin jossain mielessä lapsksi, josta seurasi vapaampi tunteiden varaan heittäytyminen, hulluttelu ja huolettomuus, leikki. Samaan aikaan tämä henkilö, joka omalta osaltaan oli aiheuttanut reaktioon ajautumisen, muuttui yhä vaikutusvaltaisemmaksi elämässäni. Kielletty ja vaiettu suhde.

Siispä sen sijaan että olisin hyväksynyt omat rajalliset kykyni parantaa maailmaa, joka on täynnä kärsimystä, uppouduin saippuakuplaan, jossa se on mahdollista. Seurasi tilanteita, jossa tunsin tekeväni väärin henkisen väkivallan uhrina. Syyllistyin, enkä oikein antanut itselleni lupaa päästää siitä tunteesta irti. Vaikka pystyin ulkopuolisille olemaan näennäisen huoleton, lukitsin itseni.

Ensimmäisenä yliopistovuotenani harjoitin enemmän tai vähemmän tietoisesti eristäytymistä ihmisistä. Myönnän, että en ollut vain yksin vaan ennemminkin yksinäinen. Ensimmäistä kertaa elämässä. Minä. Laajan sosiaalisen verkon omaava suloinen, mutta kriittinen tyttö. Tiesin, että valinta oli omani. Ympärillä oli ihmisiä, jotka pyysivät jonnekin ja varmasti olisin mahtunut mukaan kaikkialle, mihin olisin kysynyt. Rankaisin itseäni. Jos kerta olen vaarallinen ja epäonnistunut, on parempi olla yksin, ajattelin. Suojelin muita itseltäni. Olin hiljaa siitä, miltä tuntui. Asiat kasautuivat usein ja itkin paljon. Opin välillä vetäytymään niin, etteivät kämppiksetkään tienneet minun olleen paikalla päivään.

Vastapainona leikin kuvitteellisessa maailmasa, jossa tunsin olevani ainakin välillä hyväksytty. Aika ajoin syyllistyin ja ahdistuin siitäkin. Samaan aikaan pienenin a haaleni. Vaatteiden huomiovärit muuttuivat vaaleammiksi, jotten kiinnittäisi huomiota. Ruokahalu huononi ja paino tippui. Olin sille sokea, ennen kuin muut huomauttivat. Minulla ei ollut tarve laihtua, joten pyrin nostamaan painoa tietoisesti ylös. Näin jatkui.

Nyt on kuitenkin kerta kaikkiaan korkein aika haudata tämä vaihe. Riippuvaisuus vanhemmista, lapsen maailma, kalvava pelko siitä että satuttaa muita. Opiskelutahti on kiihdyttävä, työelämä aloitettava ja itsensä on voitava hyväksyä kaikkine realiteetteineen. Narsismin ja itseinhon balanssi on palautettava. Narsismi ei saa suojata kritiikiltä, mutta toisaalta itseinhon ei ole syytä antaa päästä valloilleen. Ei elämä ole aina kivaa, eikä tarvitsekaan olla. Myös muiden on helpompi olla lähellä, kun on sinut itsensä kanssa. Kaiken ei tarvitse onnistua, mutta päämääriä saa olla.

Nyt tämä kipeä prosessi on ohi. On aika aikuisuuden.